Torson takana

Viimeisimmän aarrekartta -session  yhteydessä mietimme ystäväni kanssa miten voisimme yhdistää voimavarojamme ja osaamistamme. Ei sinänsä ihan helppoa, koska toinen on ohjaustoiminnan artenomi ja joogaohjaaja  ja itse olen kirjoittamista rakastava muotoilija. Liika titteleihin nojaaminen tekee asiasta entistä hankalampaa, koska lama on kaikkialla, mutta erityisesti luovilla aloilla. Aikamme asiaa pohdittuamme saimme kasaan yhteistyöprojektin, joka sai nimekseen Matkalla minuksi . Mukaan pyysimme vielä kolmannen ystävän, Katrin, joka hallitsee stailaamisen ja pukeutumisen salat. Matkalla minuksi Oletko elämässäsi risteyksessä? Kenties käännekohdassa? Kaipaatko voimauttavaa vahvistusta? Tukea? Sysäystä? Tuntuuko, että et ole elämässäsi pystynyt antamaan parasta itsestäsi? Oletko ehkä entinen koulukiusattu, syömishäiriöinen, päihdeongelmainen, masentunut? ”Matkalla minuksi” on 10 viikon ohjelma, jossa joogan ja taideterapiamuotoisten harjoitusten avulla autamme sinua löytä

Viime postauksen  jälkeen hankin kalenterin ja buukkasin sen täyteen; on valokuvauskurssia, capoeiraa ja koska silloin ei ollut töitä tiedossa, kehitin ystäväni kanssa projektin, joka "työllistää" meidät osa-aikaisesti. Toivottavasti.  Ei mennyt kauaakaan, kun sain soiton, että olisi x-pituinen työ tarjolla. Vastasin siihenkin myöntävästi. Epäilykseni aikatauluni ristiytymisestä kävivät toteen. Jotta ehtisin joka paikkaan, pitäisi kloonautua. Toinen valokuvauskurssi oli pakko siirtää hamaan tulevaisuuteen. Kuntosalikorttikin taitaa jäädä hetkeksi aikaa hyllylle. Olen viimeaikoina tottunut varsin hitaaseen elämään. Nyt mennään hetki täydellä teholla. Hyvässä lykyssä vappuun asti. Täpötäydestä kalenterista huolimatta, ilmassa on positiivinen vire.  Hiljaittain ajasta ikuisuuteen siirtyneen legendan, David Bowien, sanoin: "I don´t know where I'm going from here, but I promise it won't be boring." Kuvat otettu valokuva

Tuntuu, että olisin ollut lomalla, vaikka en olekaan. Työtön ja lomalla eivät mahdu samaan lauseeseen eikä samaan ihmiseen. Pitäisi kai sanoa, että olen onnistunut työntämään työnhakustressini ja kaikki siihen liittyvät taloudelliset ongelmat ja alemmuuskompleksit joulun ajaksi kaapin pimeinpään nurkkaan. Tai no... Paremminkin olin. Sisäinen almanakka ja ahdistuksenpoikanen ovat yhdessä alkaneet muistutella, että arki lähestyy. "Voisit käydä Mol.fi -sivustolla. Mites se LinkedIn -profiilin laita on? Entäs ne avoimet hakemukset? Teitkö yhtään lomasi aikana?" Viimeksi nämä riiviöt keksivät aloittaa tämän ristikuulustelun klo. 01.25. "En tehnyt! Menkää muualle siitä!"  huusin ja vedin peittoa korville, mutta piikittely jatkui; "Susta ei kato tolla menolla oo kohta mihinkään! Taitosi ruostuvat. Ei oo koskaan rahaa tehdä mitään, kuten matkustella tai käydä ulkona syömässä. Mites ne opintolainat? Kummipojan rippilahja? Kaikki harrastukset? Ne maksaa, kuule."

Sinne se jäi. Vuosi 2015. Kovasti haluaisin löytää sille yhden osuvan adjektiivin tai määritelmän, mutta en keksi. Melko tasapaksu, ilman suurempia ihmeitä, kaaoksia, skandaaleja, silti opettavainen. Alkuvuodesta en muista mitään erityistä. Kevään kynnyksellä siskoni muutti pois Suomesta. Keväällä ja alkukesästä juhlin useampaan otteeseen. Saavutin aikuisen naisen iän ja äitini saavutti vielä aikuisemman naisen iän. Aihetta siis oli. Keväällä jäin työttömäksi. Tietenkin kuvittelin, että se kestää maksimissaan syksyyn. Toisin kävi. En ole asian kanssa yksin ja eilen löysin loistavan tekstin, johon samaistun täysin. Lue tästä .   Heinäkuussa ajauduin umpikujaan.  Osittain siksi, ettei töitä löytynyt. En ole vieläkään päässyt ulos sieltä, mutta sain kumotuksi yhden laudan niin, että sinne pääsee valoa. Olen muutaman ystävän avustuksella tehnyt paikasta sen verran kotoisan, että se ei ahdista. Tunnen lautojen lahoavan, hitaasti, yksi kerrallaan.  Uude