Torson takana

Tämän viikon MakroTex -haasteen aiheena on Piilossa.  Tällä viikolla kävin myös Siskoni ja Setäni kanssa kalassa, lähinnä katsastamassa verkot ja siinä samalla heittämässä virveliä. Otin sattumalta kameran mukaan, jospa nyt sattuisi löytymään jotakin kuvattavaa. Veneen lipuessa hiljalleen eteenpäin, mietin pinnan alla piilossa olevaa elämää, kiviä, ansoja, aarrearkkuja, pudonneita ankkureita. Ja edessä siintävää horisonttia, joka näkyy tummana raitana, mutta jonne hiljaisista äänistä päätellen piiloutuu myös elämää. Vain joutsenet ilmoittivat suureen ääneen olemassaolostaan. Osallistun tällä veneretkellä otetuilla kuvilla tämän viikon haasteeseen. Valitettavasti kaikki piilossa oleva elämä ei paljastu . Joistakin kuvista voi vain päätellä, että sitä on. Piilossa on ollut muitakin. Katso  tästä.

Kävin pari viikkoa sitten katsomassa Sara Hildénin taidemuseossa näyttelyn nimeltä  Aseina huulipuna ja kyyneleet? Moninainen naiseus. Näyttelyssä naiseutta pohditaan pääosin naistaiteilijoiden kautta, mutta mukana on myös muutama miestaiteilijakin. Aihetta lähestytään niin muotokuvien kuin esimerkiksi naisille suunnattujen kulutustavaroidenkin kautta. En yleensä innostu veistoksista tai tilateoksista, mutta tässä näyttelyssä ne kaikki jollakin tapaa koskettivat. Mieleeni jäi eritoten Mariko Morin Renew . Ehkä vain naisia voi kuvata niin kauniilla muodoilla tai niin kauniit muodot voivat kuvata vain naista.  Viehätyin myös suurista, valkoisista ja vaaleasävyisistä, pelkistetyistä tauluista. Olen pinttynyt ajatukseen, että tällaisiä nousee myös tilaamani tilan seinille. Sinne, missä on valkoiset lautalattiat.  Dorian Greyn valokuvamaisen tarkka muotokuva oli pelottava, mutta kaunis. Tunsin häpeän pistoksen, koska en tunne kyseisen naisen tarinaa. Aion ystävystyä hänen ja Osc

On tullut se aika vuodesta, että kävin lankalaatikkoni sisällön läpi. Tälläinen kertaus näyttää olevan elämässäni jonkinlainen syksyinen traditio . Monet keristä ovat majailleet laatikossa jo pitkään, osan niistä olin unohtanut ja muutama olisi saanut minun puolestani vaikka kadota. Sitten on niitä, jotka inspiroivat uudelleen ja uudelleen.  Joskus langat "loksahtavat paikoilleen", linkittyvät johonkin ihmiseen, ehkä värinsä vuoksi tai ehkä siksi, että ajatukset hänestä ovat kauniita, lämpöisiä. Ehkä siksi, että olisin toivonut hänen viipyvän elämässäni pidempään. Sininen sukkalanka on ollut laatikossa iät ajat. Itse en käytä juuri koskaan sinistä missään muodossa. Se ei vaan sovi minulle. Eritoten kasvojen lähettyvillä koen värin oudoksi, vaikka todennäköisesti on myös olemassa myös minulle sopiva sininen. Omistan ainoastaan yhdet tummansiniset farkut. Olisi jopa suorastaan hankalaa yrittää alkaa yhdistellä sinisiä vaatekappaleita garderopini nykyisen sisällön

Huomasin viime viikolla, että sadannen postauksen raja lähestyy. Luku on sen verran maaginen , että en voinut olla uhraamatta sille muutamaa ajatusta ja olla kirjoittamatta aiheesta. Tämä siis on siis 100. postaukseni.    Aika hitaasti olen tämän saavuttanut, koska monet seuraamani bloggarit postaavat helposti yli 200 tekstiä vuodessa. Ehkä juuri siksi, että yritän panostaa laatuun , en määrään. Toistaiseksi epäselvää on, että nämä lempibloggarini postaavat sen 200 laadukasta tekstiä vuodessa ja itselleni ei ole vielä auennut, miten se tehdään.   En ole blogilleni asettanut juuri mitään tavoitteita. Hallintapaneeleihin vain kätkeytyy näitä lukuja, jotka on helppo kääntää tavoitteiksi tai saavutuksiksi, kuten 100. postaus, 10 000. vierailijan käynti, 1000. kommentti jne. Oikeastaan ainoa tavoite on vain se, että haluan kuollakseni nähdä, millainen tämä on vuonna 2020. Miten ja millaiseksi tämän kanssa kehityn? Mutta siihenkään ei tarvitse kiirehtiä, aika tekee sen ihan itse, min