Torson takana

   Elämä vei minut umpikujaan . Tien päähän, missä näen vain seinän.  Pitäisi päästä seinän yli, mutta ihan noin vaan sen yli ei hypätä. On nimittäin sen verran korkea. Turha lähteä kiertämään; se jatkuu silmän kantamattomiin, molempiin suuntiin. Kaivanko tunnelin seinän alitse? Ei ole välineitä siihenkään.  Potkiminen tai hakkaaminen eivät liikuta sitä mihinkään. Kovin on vahvaa tekoa. Hiton seinä! Hiton umpikuja! Olen huutanut apua. Ystäväni ovat ojentaneet kättään, heittäneet köyttä, tsempanneet. Toistaiseksi ratkaisevaa seinänkaatotemppua ei ole kukaan heistäkään keksinyt. Seinä edessäni tekee oloni kovin tukalaksi ; ilma ei kierrä, on pimeää tai vähintään hämärää, ei juurikaan valoa. Ajatukseni pyörivät vain samassa asiassa; miten pääsen täältä pois? Tilanne ei juuri inspiroi, ei anna aihetta unelmiin, iloon, mielenkiintoisiin postauksiin.  En voi olla kysymättä itseltäni, mitä tein väärin?  Missä kohtaa valitsin tien, joka vie umpikujaan? Olisinko

Blogissa on ollut hieman hiljaista viime aikoina, koska torson takana hääräävä tyyppi pyrkii nauttimaan tästä hurjaa vauhtia etenevästä kesästä. Jos tätä voi edes kesäksi kutsua, kun niitä kauniita kesäpäiviäkään ei juuri ole ollut. Silti on kuitenkin löytynyt aina hyvä syy lähteä ulos inspiraatiomatkalle , vaikka useimmiten se ei edes johda kaupungin ulkopuolelle.    Kesäkuun viimeisenä viikonloppuna suuntasin kauniiseen Kustaviin. Reissu oli osittain työkeikka, mutta paikassa, jossa on kallioita, meren aaltojen kohinaa ja silmiä hiveleviä auringonlaskuja , on helppo unohtaa olevansa töissä. Pakkasin tietenkin mukaan vain kevyimpiä kesävaatteita, koska tarina kertoo, että Kustavissa on aina lämmin ja siellä ei juuri koskaan sada . Myös matkustustaukoni on todennäköisesti pitkittynyt liiaksi, koska kuvittelin pääseväni  "etelän lämpöön" .  Heh!  Etelän lämpö . Kustavi, missä ei juuri koskaan sada . Pyh, pah! Urbaanilegen