Lupaus kesästä

Matkapäiväkirjani avautuu vielä monta kertaa, mutta haluan olla hetken aikaa blogissakin täällä, tässä ja nyt. Samalla kun muistelen ja kirjoitan matkastani, järjestän siellä otettuja valokuvia. Niitä on ihan liikaa, lähemmäs 2000. Toivoisin, että kesän aikana saan organisoitua ne kaikki, niin koneella, paperisina kuin omassa päässänikin.










Jet lagin ja ensimmäisen viikon jälkeen aloin vähitellen heräämään tähän päivään ja tähän maahan. Kylmyys, hiljaisuus, autiot kadut ja valoisat illat ja aamut, harmaat ja hymyttömät ihmiset, kuiva ja kiristävä ihoni (joka ei alkuunkaan tykännyt kuumasta +34° pudotuksesta koleaan, +4°), visalasku jne. ovat pikkuhiljaa siirtäneet minut todellisuuteen. Todellisuus, la realidad, näyttää tarkoittavan tuttua ja turvallista, niin hyvässä kuin pahassa.








Kulunut kuukausi meni "Kuubalaisessa krapulassa", mutta nyt aistin ilmassa hiipumista. Viime päiviin asti olen jaksanut muistaa maan ilon ja onnellisuuden. Kun muuta vaihtoehtoa ei ole, niin ollaan sitten onnellisia! Ihmettelen itsekin miten salakavalasti länsimaiset ongelmat änkeävät elämääni. Yhtenä päivänä löysin itseni kaupan hyllyn äärestä vertailemassa ruokien kaloripitoisuuksia. Kuubalaisen ei tarvitse, koska ruoka on kortilla ja sitä on jokaiselle sama määrä. Toisena päivänä laskin budjettini ja totesin, että työttömyyskorvauksella ei pitkälle pötkitä. Kuubalainen kyllä pärjää (mukisematta) 20 eurolla kuussa! Ja kyse on palkasta, ei valtion avustuksista. Kaikenlaisia esimerkkejä löytyy harva se hetki ja pelkään päivää, jolloin kuplani puhkeaa lopullisesti.

Ilmottauduin salsakurssille, jotta edes kerran viikossa muistaisin karibialaiset rytmit ja ilon!




Etsin töitä. Elän puhdasta Deja vu:ta. Kirjoitan hakemuksia joissa ylistän itseäni. Koska en hae yhden alan töitä, olen tehnyt monta erityyppistä hakemusta. Jos nämä kaikki yhdistäisi, olisin multitalentti tai monta sivupersoonaa omaava henkilö. Välillä koen maailman olevan käsittömättömän epäreilu ja lamaannun ja jäädyn totaalisesti. Enter jää painamatta ja suljen koneen unohtaakseni koko paskan. 




Paluu Näsijärven rantaan on aina parasta. Se on tavalla tai toisella vuosittain toistuva Deja vu. Ruman Ranta-Tampellan rakennustyömaan läpi sinne on vielä lyhyempi matka kuin aiemmin. Olen pikkuhiljaa löytänyt uudestaan juoksemisen ilon. Tuulen vire iholla, hitaasti herännyt kevät, veteen lasketut veneet ovat lupaus kesästä. Kesä, kylmäkään sellainen, ei oikeastaan koskaan voi olla kovinkaan huono. 

Yhtenä päivänä rannalle, puiston penkille puhelimeensa ja ajatuksiinsa uppoutunut tuttu, turvallinen ja jotenkin harmaantunut Manserocktähti vilkaisi minua ja kas, hymyili! Hymyilin takaisin ja kuubalaisessa kuplassani luin hänen ajatuksensa: "Que linda! Lindissima!" 


Kuubalainen kupla vai sittenkin vain kevät? Tiedä häntä.       



Kuvat toukokuulta 2017

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Muistoja Mansen blogikirppikseltä

Linssi-punajuurilaatikko (vegaaninen)

Kaikki häipyy, on vain nyt - Summa summarum 2016