Kaikki häipyy, on vain nyt - Summa summarum 2016

Voimauttava, vahvistava. Jotain sellaista ajattelen kun mietin mennyttä vuotta. Ulkoisesti mikään ei muuttunut, sisäisesti kyllä.
  
Noin puolitoista vuotta sitten olin aika pahassa jamassa. Töitä ei ollut, tunsin seinien kaatuvan päälleni. Nyt olen vihdoinkin päässyt siihen pisteeseeen, että kaikki laudat ovat lopulta kaatuneet; osa omaa tahtiaan hitaasti lahoten, osan murskasin rikki ihan itse. Näen pitkälle eteenpäin, tie edessäni näyttää olevan auki, eikä se oikeastaan näytä edes kiviseltä.





Heti tammikuussa aloitin työt ja ne jatkuivatkin koko vuoden, vaikka puolessa välissä vaihdoin paikkaa lennosta. Alkuvuodesta aloitin myös Matkalla minuksi  -projektin ja treenasin aina kun se oli mahdollista. Aikani oli kortilla ja se näkyi eritoten täällä blogissa; en juuri postaillut ja jos jonkin tekstin sain julkaistua, mainitsin ainakin yhdessä sivulauseessa kiireen. 




Ihastuin. Löysin kokonaan uuden energiatason. Amor pörräsi ja ampui nuoliaan. En muista milloin viimeksi olisin nähnyt niiden lentävän niin tiheään. Yritin väistää, turhaan. Perhoset mahassani saivat aikaan käsittämättömän rakkausrallin ihan vaan siksi, että yksi ihminen verkkokalvoillani muuttuu taviksesta ihanaksi. Mitään suurempaa ei syntynyt, paitsi inspiraatio ja luomisen vimma ja tuska, joka toistaiseksi on velä alkutekijöissään.

Herkistyin usein. Olin oikea itkupilli. Kummipojan rippijuhlia edeltänyt viikko oli varsinainen kyynelviikko, semana de lagrímas. Olen jossain vaiheessa tippunut ajan kärryiltä ja vähän kuin varkain jätkästä on kasvanut komea, nuori mies. Sekös sekoitti tuttua ja turvallista pakkaani. 

Saman reaktion aiheutti myös Kummityttöni synnyttäessään maailmaan pienen, suloisen tytön. 





Kävin elämäni ensimmäisessä mammografiassa. Selvisin säikähdyksellä, mutta se ravisteli minua hereille niin, että suunnitelmani menivät ainakin osittain uusiksi. 

Kevätlukukaudella kehityin capoeirassa valtavasti. Kesän aikana unohdin siitä puolet ja syksyllä en oppinut mitään. Lasi jäi silti puoliksi täyteen.    




Isäni sai jatkoaikaa ohitusleikkauksella. Muistan tuulen huminan korvissani pyöräillessäni pitkin Kaupin metsäpolkuja kohti Taysia. Sekavat ajatukseni, joissa sekoitin nykyhetken ja lapsuuteni kesät, sumuun vajonneet, palasiksi muistojeni läjään hajonneet
- Keinun puunoksassa, jonka isä laittoi ja jossa sai tosi kovat vauhdit -  hitsi, mulla on tänään vielä treenitkin - sininen, taivaskantinen päiväkirja, jonka sain isältä opittuani kirjoittamaan - mitä, jos se on jotain tosi vakavaa - ensimmäisen punaisen pyöräni - jos mulla olisi oma lapsi, niin...

Loppua kohti lipuvassa kesässä oli fiilis, että kaiken minkä muistan, aika kutistaa.

Taysin ala-aula on täynnä kirjaimia. Varastin niistä omiin ideoihini R:n.




Nukuin paljon. Tänä vuonna, jos koskaan olen muutenkin nukkunut hyvin. En muista, että olisi ollut yhtään unetonta jaksoa, muutama hassu herääminen 3.30, jonka jälkeen en enää saanut unta. Nukuin myös pitkiä päiväunia. Parhaimmat Radio Helsingin Päiväkämmien aikaan. En ymmärrä itsekään mikä juttu tämä on, mutta Paperi T:n jutustelu ja levyjen soitto herättävät sisäisen Prinsessa Ruususeni. Itselläni sata vuotta kestää kestää kaksi tuntia, 14.00-16.00. Hetkellisesti heräilen ja käännän kylkeä tarkistaakseni, että Henri on yhä huoneessani, radioaalloilla.







Tunnustin olevani kateellinen. Maailman typerimmästä asiasta, mutta olin kuitenkin. Niin typerästä, että en kirjoita sitä edes tänne. Ei oikeastaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin käydä se läpi. Aikani taisteltuani tajusin, että kateellisena en voi tehdä kauniita asioita. Yhtenä kesäpäivänä katsoin toista kateellista silmiin kahvitunnilla. Hän oli kateellinen minulle. Kuvittele, siis minulle! Vieläpä maailman typerimmästä asiasta. Niin typerästä, etten kirjoita sitä edes tänne. Joku sanoi, että kateus ansaitaan. En tiedä, ehkä. Itse näen sen kivenä kengässä; voit antaa sen hiertää tai pysähtyä hetkeksi ja hankkiutua siitä eroon.

Kateudesta huolimatta huomasin kaunan ja katkeruuden väistyneen. Vielä edellisvuonna ne vierailivat säännöllisesti. Huomasin kiitollisuuden astuneen kuvioihin ja tunsin sitä mitä minimaalisempien asioiden edessä.




Tuli hetkiä, että koin olevani maailman epäonnistunein ihminen. Tunne paisui omassa päässäni käsittämättömiin mittohin ihan vain siksi, koska en ole saavuttanut omia tavoitteitani. Ihan kuin ne olisivat olleet liian suuria, vaikka itse kuvittelin niiden olleen aika tavallisia. Tunsin olevani puolet siitä, mitä minun pitäisi olla ja kohta joudun esittäytymään ystäväni edessä näin vajavaisena. Se ei ole reilua! Ja juuri sillä samalla hetkellä tiedän paremmin kuin hyvin, että pieni oon ja kun siltä tuntuu, mahdun hyvin kainaloon.

Koin epäonnistuvani Matkalla minuksi -blogissa, koska en saanut sitä ajoissa valmiiksi. Kun on pakko tehdä töitä, niin aika ei riitä kaikkeen. Lisäksi pahoitin mieleni turhasta kritiikistä. Blogi kuitenkin puolikuntoisena ja keskeneräisenä löysi lukijoita ja sai tykkäyksiä, joten päätin hiljentää sisäisen mielensäpahoittajan ja tehdä kirjoitustyön loppuun.

En oppinut seisomaan kunnolla käsilläni, enkä vieläkään pääse oikeaoppista kärrynpyörää. Mutta menevät ne paremmin kuin vuosi sitten!





Vuoden soundtrackiksi jäi ehdottomasti 40-vuotias Eppu Normaali ja bändin koko tuotanto. Myös ne radiokulutetut ikivihreät. Haluaisin olla coolimpi ja nostaa tähän jonkun tuntemattomamman orkesterin tai laulaja/lauluntekijän, mutta nyt mennään klassikolla. Yhtä usein kuin sorrun kahvilassa jonkun uutuuden sijasta perinteiseen korvapuustiin, niin tänä vuonna fiilistelin näitä manserockjättiläisen aikansa eläneitä hittejä samalla tavalla. Vähän väliä siis. Näin bändin livenä lopulta kahdesti, vaikka Ratinan juhlavuosikonsertin jälkeen tiesin, ettei minun tarvitse enää koskaan nähdä sitä livenä. Sain bändiltä parhaimman keikan ikinä, kaverin kainalossa, kauniina kesäyönä, niinkuin kuuluu asiaan.


Lainasin Martti Syrjää useammankin kerran. Voisi puhua jo varastamisesta. Kun en keksinyt sanamuotoa itse, lainasin Martilta. Nimesin luomuksiani bändin biisien mukaan. Herätin henkiin hetken kahdentoista vuoden takaa. Olin juuri silloin muuttanut takaisin Suomeen  ja kieriskelin "kroonisessa" kulttuurishokissa ollen varma, että tästä en selviä. Asunnossa, jossa asuin oli myös Eppujen Valkoinen kupla -cd. Ainoana lohduttavana asiana maailmassa koin Kaikki häipyy, on vain nyt -biisin. Kirjoitin ystävälleni pitkän kirjeen Costa Ricaan, jossa purin ankeaa elämääni ja sielun suruani ja käänsin biisin hänelle espanjaksi. Kirjeen lähetin, käännöstä en. Vaikka osasin kääntää tekstin, en osannut tulkita sen syvintä olemusta ja tarkoitusta. Nyt ystäväni ja Costa Rica ovat uudestaan "lähelläni". Niin lähellä, että tuskin uskallan edes kuvitella. Matkalaukussani on paikka Valkoiselle kuplalle. On biisejä, joita ei haeta Spotifysta, oli se miten kätevää tahansa. Jotkut biisit vaativat soittimen ja sen hetken, että levy laitetaan pyörimään. Tai sitten voin laulaa itse, jossakin Atlantin tuolla puolen kun aamu sarastaa, öiset hetket varastaa. Jos on tarpeen, niin käännän sen.





En löytänyt elämää suurempia oivalluksia enkä viisauksia, vanhat ja hyväksi havaitut vahvistuivat:


  • Tee asioita ensimmäistä kertaa. Aivan sama mitä, kunhan se on jotain, mitä et ole tehnyt aikaisemmin.

  • Pidä vatsasi perhosfarmi villinä ja vapaana ja ennen kaikkea hyvissä voimissa. Välillä ne katoavat, joskus lisääntyvät ja villiintyvät itsestään, mutta niitä pitää hoivata, sillä ne muistuttavat sinua siitä, että olet elossa!

  • Ei huomista, ei eilistä, vain tämän hetken voi nähdä peilistä! (Varastettu Martti Syrjältä)


Tänä vuonna matkustelen ja bloggaan elämän ihmeellisyyksistä, mihin retkilläni törmään. Toteutan jonkun unelmistani, mutta annan Universumin päättää sen. Melkein arvaan sen valitsevan juuri sen, mitä vähiten odotan, koska Universumi tietää, että uskon ihmeisiin ja vähiten odotettuun hetkeen, el dia menos pensado. Tunnustan, että jännittää, kun en tiedä, missä olen vuoden kuluttua. Minulla ei ole harmainta aavistusta. Lopetan Martti Syrjän biisien nimien ja sivulauseiden viisausten plagioimisen ja varastelun. Hänen sydämensä varastan, jos saan tilaisuuden. Mutta sekään ei ole mikään vuoden 2017 The Tavoite. 


Kiitos että olit mukana, sua tahdon rutistaa!    



Kuvat sumuisesta Lapinniemestä 8.12.2016



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Muistoja Mansen blogikirppikseltä

Linssi-punajuurilaatikko (vegaaninen)