Huulipunaa ja kyyneleitä

Kävin pari viikkoa sitten katsomassa Sara Hildénin taidemuseossa näyttelyn nimeltä Aseina huulipuna ja kyyneleet? Moninainen naiseus.


Näyttelyssä naiseutta pohditaan pääosin naistaiteilijoiden kautta, mutta mukana on myös muutama miestaiteilijakin. Aihetta lähestytään niin muotokuvien kuin esimerkiksi naisille suunnattujen kulutustavaroidenkin kautta. En yleensä innostu veistoksista tai tilateoksista, mutta tässä näyttelyssä ne kaikki jollakin tapaa koskettivat. Mieleeni jäi eritoten Mariko Morin Renew. Ehkä vain naisia voi kuvata niin kauniilla muodoilla tai niin kauniit muodot voivat kuvata vain naista. 

Viehätyin myös suurista, valkoisista ja vaaleasävyisistä, pelkistetyistä tauluista. Olen pinttynyt ajatukseen, että tällaisiä nousee myös tilaamani tilan seinille. Sinne, missä on valkoiset lautalattiat. 

Dorian Greyn valokuvamaisen tarkka muotokuva oli pelottava, mutta kaunis. Tunsin häpeän pistoksen, koska en tunne kyseisen naisen tarinaa. Aion ystävystyä hänen ja Oscar Wilden kanssa lähiviikkoina. 

Esillä oli myös äitiys. Kaksi työtä aiheesta olivat järkyttäviä, jopa kamalia, mutta koin helpotusta niitä katsoessani.





Punaiset huuleni katosivat Café Sarassa nautitun kahvin ja korvapuustin mukana. Tunsin olevani aseeton ja toivoin, etten törmää kehenkään sellaiseen, jonka edessä joutuisin tavalla tai toisella puolustautumaan. 

Kyyneleitä en enää miellä aseeksi. Sitä ne olivat ja hyvä sellainen joskus nuorempana. Ainakin silloin kun poikaystävä jätti. Sopivasti draamaa kehiin ja palattiin entiselleen. Ihan turhaan, mutta sekin piti oppia kantapään kautta.

Kyyneliin turvauduin myös lähtöselvityksessä kun nostin hihnalle 20 kg ylimääräistä. 
"Sun tarvii nyt jättää jotain pois tai sitten maksaa näistä ylimääräisistä kiloista." 
Nostettuani aseeni esille virkailijan äänensävy muuttui kummasti:
"No antaa nyt sitten mennä tämän kerran." 

Kertoja kertyi huomattavasti enemmän kuin kerta. Halpalentoyhtiöiden vallattua markkinat ja sisäisen aikuisen naisen varttuessa täyteen mittaansa luovuin aseestani vapaaehtoisesti.



Kotiin palatessani pysähdyin Kekkosentien sillalla. Silmät kostuivat, kyyneleet vierivät. Moninaisen naiseuteni vajavaisin puoli rimpuili esiin. Olisin halunnut heittää sen sillalta alas, mutta se on jo pitkään ollut liian painava. Jos joku tässä tilanteessa väittää kyyneleitä aseeksi, erehtyy pahan kerran. Tunsin olevani puolustuskyvytön kaiken katkeruuden, epätoivon ja surun keskellä. Toivoin toistamiseen, ettei kukaan näkisi minua.



Sitten jatkoin matkaa. Näsijärvi on aina kaunis, ihan kuin kaunis nainen. Jos suomen kielessä sanoilla olisi suku(puoli), feminiini tai maskuliini, järvi olisi takuuvarmasti feminiini. Kaikki sen rantaviivat, saaret ja salmet. Tyyneys, myrsky ja liplatus. Eritoten sen tapa kuunnella, kuivata kyyneleet, lohduttaa, rauhoittaa. Ihan kuin äiti.


Tuuli tunkeutui takin alle yrittäen hidastaa matkaani. Ehkä pitäisi kulkea hitaammin, onhan syksykin kauneimmillaan. Vähitellen Näsijärvi jäi taakseni. En oikein jaksanut ajatella mitään. Silti ajattelin, että täällä on tuhansia järviä ja tuhansia murheellisia lauluja. Tuhansia äitejä. Tuhansiksi palasiksi särkyneitä unelmia. Ja ainakin yksi syntymätön lapsi.     




Näyttely avoinna 17.01.2016 asti.

Sara Hildénin taidemuseo
Laiturikatu 13 Särkänniemi
Tampere
    

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Linssi-punajuurilaatikko (vegaaninen)

Muistoja Mansen blogikirppikseltä

Kaikki häipyy, on vain nyt - Summa summarum 2016