Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on syyskuu, 2015.

Vastavärit (MakroTex-kuvahaaste)

Kuva
Olen alkanut kerätä tavaraa kasaan bloggareiden kirppistä varten, josta tarkemmin ihan oma postaus lähipäivinä. Kaappien kätköistä löysin 70-80 -luvun Sarvis -astioita, oman aikansa kestävää, suomalaista muotoilua.

Postaus menee samalla viikon MakroTex -haasteeseen, jossa aiheena on vastavärit. Kuvissa on huono laatu, koska järkkä ei suostunut yhteistyöhön ja turvauduin puhelimeen. 


En tiedä miten olen näitä Sarviksia löytänyt usein vastaväreissä. Tosin keltainen, mitä löytyy myös paljon kaapeistani, on jäänyt yksin. En muista edes törmänneeni violetteihin Sarvis -astioihin. Luulen, että kaikki 80-luvun lapsuuden eläneet muistavat jonkun Sarvis -tuotteen. Alemmissa kuvissa oleva vihreä kakkulautanen on elämäni ehkä ensimmäinen Sarvis -muisto. Sain sen äidiltäni ja siinä on tarjoiltu kakkua niin kauan kuin jaksan muistaa.  

Noin 10 vuotta sitten koin näihin jonkinlaisen uusioihastumisen, ehkä silloin vallinneen Retro -villityksen vuoksi. Viime vuosina nämä ovat jääneet kaapin nurkkaan. Kä…

Ruostuneita unelmia

Kuva
Viimeisen kesäpäivän kaunein kukka on ruostunut vuohenputki. Virallinen termi kuihtunut ei oikein sovi tähän, koska kuihtunut vetäisi hartiat korviin, tuijottaisi maata, odottaisi viimeistä hengenvetoa kuollakseen pois. Ruostuneet kurkottelevat korkeuksiin, välittämättä kesän aiheuttamasta pigmenttihäiriöstä ja ovat kovin ylpeitä olemassaolostaan. Olemuksessaan ei vielä merkkiäkään siitä, että jossakin vaiheessa halla vie voiton.  

Niin, anteeksi maalaisuuteni, mutta en erota koiranputkea ja vuohenputkea. Meillä on aina puhuttu koiranputkista, mutta sivistäessäni itseäni aiheesta niinkin luotettavalla metodilla kuin goooooogle, aloin taipua ajatukseen, että nämä ovat sittenkin vuohenputkia. 






















Kaikki on vain liikettä, muodonmuutosta. Tänä kesänä totesin joidenkin unelmieni ruostuneen. Jos puristaisin niitä kädessäni, ne musertuisivat pieniksi palasiksi. Turha niiden kanssa on enää kurkotella korkeuksiin. Päätin luopua niistä ihan itse, ennen kuin halla vie viimeisetkin, lopullisesti. 


Että…

Varjot (Makrotex -kuvahaaste)

Kuva
Makrotex -kuvahaaste tarttui minua hihasta. En ole lyhyehkön bloggarin urani aikana juurikaan innostunut blogimaailmassa pyörivistä haasteista. Tarpeeksi haastetta on ollut siinä, että keksin postausaiheita ja että olen saanut tästä blogista jollain tavalla itseni näköisen. Tai edes sinnepäin. 

Jostain tuntemattomasta syystä tämä haaste veti puoleensa niin, että ainakin kokeilen tätä. Tilannetta helpotti, että olin sattumalta viikonloppuna kuvannut tämän viikon haasteeseen sopivan kuvan, vaikka ihan makrokuva se ei ole.Myös ensi viikon haaste inspiroi.
Tämän viikon aiheena on varjot.  


Vietin viikonloppua tässä ystäväni, noin 100 vuotta vanhassa talossa. Nyt kiinnostaisi tietää, onko puukin seissyt talon rinnalla yhtä kauan. Joka tapauksessa he ovat kuin luodut toisilleen.



MakroTex -haaste tarrautui mukaani Pieni Lintu -blogista.  

Vihannesväriä

Kuva
Olen viime aikoina postaillut vähän väliä lähi- ja luomuruoasta. Tässä vielä yksi, koska en malttanut olla kuvaamatta näitä ja näiden kaunista väritystä.  



Kuka sanoi, että punajuurten nyt aina tulisi olla punaisia, kukkakaalin valkoista tai porkkanoiden oransseja? Kyllä maailmaan väriä mahtuu.

Nämä eivät ole luomusti tuotettuja, mutta läheltä ovat. Willa Laina Marian huudeilta, kuten viime aikoina lähes kaikki löytämäni herkut.
Näitä myydään pienessä tienvarsimyymälässä, joka on auki 24/7, tosin vain kesällä. Vielä viikonloppuna puoti oli auki ja roudasin kassillisen kotiini. Viime kesänä ostin avomaan kurkkuja. Tein kurkkusalaattia, jota on riittänyt näihin päiviin asti. Ohje tässä.

Kaupan päälle sain kaksi kaalimatoa. Kiljahdin kuin olisin nähnyt kyyn. En tiedä missä vaiheessa kotimatkaa käännyn city-moodille. Niin täysillä, että pieni, tuhatjalkainen kaalimato kaupunkikeittiössä aiheuttaa samanlaisen sydämenpompun kuin kyy Willa Laina Marian niityllä.  


Kaikki on suhteellista. 


Vihannek…

Käsilaukku ja käyntikortti

Kuva
Myönsin hetki sitten kesän parhaan asusteen palkinnon pienelle, mustalle, ehkä 80-90-luvun nahkalaukulle. Löysin sen aikanaan Kuninkaankadun Fidasta, mutta otin sen käyttöön vasta viime keväänä. Aluksi se oli mukana vain satunnaisesti, sitten muutaman kerran viikossa. Loppukesästä olimme jo erottamattomat. Siirtymiseni pikkulaukkuihmiseksi on tuskin yhteiskunnalle mitenkään merkittävä askel, mutta itselleni se on ollut ällistyttävän suuri ja samalla myös vapauttavin askel aikoihin. Suuriin laukkuihin tottuneena kuljetin aina koko omaisuuden mukanani. Nyt tähän pieneen käsilaukkuun mahtuu vain puhelin, avaimet, kukkaro ja huulipuna. Se on yhdistelmä parkkinahkaa ja kuvioitua kiiltonahkaa sekä mokkaa ja muotoilu on tyylikäs ja käytännöllinen ja saumat tehty kestäviksi. Hihna on pitkä ja sen saa pään yli. Koko koreus on niin kevyt, että välillä unohdan sen olemassa olon.



Minulla on jonkinlainen fetissi eritoten pieniin käsilaukkuihin. Tietääkseni tämä on melko yleistä naisten keskuudessa.…

A little bit of insanity

Kuva
Uutena vuotena tekemässäni aarrekartassa lukee näin: 


"You need a little bit of  insanity to do great things."

Se on A4-kokoinen lehdestä repäisty sivu, joka silloin hetken veti minua puoleensa. Aarrekartta roikkuu seinälläni muistitaulussa, kaikkien muistilappujen, muistamatta jääneiden lippusten ja lappusten sekä muistojen sopusointuisessa kaaoksessa.  Kartta on jäänyt kesän aikana unohduksiin, vaikka tuijottaakin minua joka ilta kuningaspaikalta. Viime aikoina olen alkanut tuijottaa sitä takaisin. Mielenvikaisuuteen, hulluuteen yllyttävä viisaus puskee sieltä eniten esille. 


En ole oikein koskaan määritellyt itseäni täysjärkiseksi. Se kuulostaa tylsältä, persoonattomalta, hieman kylmältä. Kuin yrittäisin olla jotakin muuta kuin mitä olen. Ehkä juuri sen vuoksi elämäni ei koskaan kulkenut sitä "järkevintä" reittiä.  Kerran eräs "profiili" netin treffipalstalla laittoi mulle viestiä kertoen kiinnostuneensa minusta koska vaikutan niin täysjärkiseltä. Kaikista va…

Keskusteluja kehoni kanssa vol.2: Jooga

Kuva
Liikunnallisesta lukujärjestyksestänion tulossa täksi syksyksi joogapainotteinen. En kokonaan sulje pois mitään aikaisemmin harrastamiani lajeja, mutta asetan joogan etusijalle sellaisina päivinä kuin se on mahdollista. Päällimmäinen syy tähän on jo 100 kertaa aikaisemmin mainitsemani umpikuja ja sen myötä se, että jollain tavalla maailma kaatuu päälleni ja unohdan yksinkertaisesti hengittää. Menen siis joogaan ollakseni rauhassa itseni kanssa.


Olen päässyt tutustumaan joogan eri muotoihin viime aikoina lähemmin, koska ystäväni Leena on joogaohjaaja ja luotsaa nyt omaa yritystä nimeltä YogArt. Olemme tunteneet lapsuudesta asti, ystävystyneet Madridissa, kasvaneet jossakin vaiheessa aikuisiksi sekä yhdessä että tahoillamme. Elämämme on kulkenut joskus koomisellakin tavalla samaan suuntaan ja samoihin paikkoihin.

Pieninä jumppasimme torstaisin kotikylän Urheilutalon isossa salissa. Tai äitimme jumppasivat. Ohjaajana oli Elina ja hänellä oli lycrainen jumppapuku, trikoot ja säärystimet ja …