Lahonneen puun tuoksu

Umpikujaani lentelee välillä enkeleitä. Eräs niistä passitti minut Helsinkiin. Minulle oli varattu tapaaminen henkisen kasvun ohjaajan, Mili Kaikkosen kanssa. Jos tälläinen kuullostaa huuhaalta ja huijaukselta, ehkä ei kannata jatkaa sen enempää tämän postauksen lukemista. 


Jännitin tapaamista melkoisesti, mutta olen huomannut, että se on jonkinlainen ominaispiirteeni, joka minussa on ollut aina. Olen myös todennut turhaksi hankkiutua siitä eroon, koska se ei kuitenkaan liiaksi häiritse tekemisiäni ja se tuo uusiin hetkiin jonkinlaisen vahvan elämisen maun. Ohjaaja, jonka tulisin tapaamaan, ei ollut täysin tuntematon; olen silloin tällöin kuunnellut hänen Radio Helsingissä vetämää ohjelmaansa Vaiheessa.



       
Tapaamisessa Mili ei kaatanut umpikujani seiniä. Siinä ne ovat edelleen. Sen sijaan hän veti minua kauemmas seinästä; otin tavallaan muutaman askeleen taaksepäin nähdäkseni koko rakennelman hieman etäänpää. Ei se ihan niin pimeä ja umpinainen ole kuin mitä läheltä katsoessa näyttää. Eikä niin hyvää puuta, etteikö sitä saisi hajotettua.

Seinän vieressä seisoessani olen joillekin asioille nähnyt vain vaihtoehdon A tai B. Kun katsoo vähän kauempaa, olemassa voisi olla myös vaihtoehto C. Se ei ole suoranaisesti näkyvillä, sitä pitää hieman etsiskellä. Jos etsin ja vaikka löytämäni ei toimisi, olisin ainakin yrittänyt. Ehkä löydän vaihtoehto D:n.



Olin kertonut Milille tilanteeni pintapuolisesti, kun hän kysyi "Kirjoitanko jotain?" Tämä yllätti minut, koska kirjoitan tätä blogia, tekstejä kirjoituskilpailuihin, päiväkirjaa ja koska kirjoittaminen on tärkein tapani ilmaista itseäni. Se on usein ollut myös paras ja henkilökohtaisin terapeuttini. Olen usein miettinyt, miten löisin taitoni rahoiksi. En ole vielä keksinyt. Tässä vaiheessa tapaamisessa syntyi jonkinlainen luottamus. Hän näki minusta jotain, ilman että olin kertonut asiasta sanallakaan. 

Tuli selväksi, että tyyppilliseen länsimäiseen tapaan omaan myös suuren ja turhanpäiväisen tarpeen kontrolloida elämääni. Olin kuvitellut pääseväni tästä eroon, mutta siellä se on edelleen. Ehkä ei niin hallitsevana kuin ollessani nuorempi, mutta on kuitenkin. Joudun kyseenalaistamaan aiempia ajatuksiani. Repimään irti seiniä, joiden taakse olen piilottanut vuosia sitten todeksi todettuja päätöksiäni. Se oli silloin. Kovin olen tiukkaan ja tiheään naulat kontrollin huumassani naulannut, ollen tietenkin täysin varma, että näitä seiniä ei koskaan tulla repimään irti.



On kaksi eri asiaa kontrolloida ja hallita elämäänsä. Halutessani kontrolloida elämää, odotan unelmani toteutuvan niinkuin tilasin. Siinä järjestyksessä ja sellaisena kuin halusin. Kun taas puhutaan hallitsemisesta, elämä antaakin unelmien toteutua epämääräisessä järjestyksessä, ei niin kuin tilasin, ei ihan sellaisena kuin halusin. Ja hallitseminen on sitä, että pystyn ottamaan sen kaiken vastaan, ilman katastrofia.

Minulla on sulattelemista tämän kanssa. En saisi verrata itseäni muihin, mutta en voi silti olla kysymättä, miten ihmeessä joidenkin muiden elämä tuntuu etenevän sen lähes 100% kontrollin varassa ja he väittävät olevansa onnellisia?
    
Omassa umpikujassani tilanne on myös osittain kääntynyt niin, että umpikuja hallitsee minua enkä minä umpikujaa.



Olen pannut viime aikoina merkille, että ihmiset auttavat ensisijaisesti juuri sen mukaan, johon itse eniten uskovat. Mikään niistä ei ole toistaan oikeampi tai väärempi. Kaikki tavat ovat oikeastaan hyviä aina siihen asti, kun ne ovat pyytteettömiä ja suoraan sydämestä. Olen kiitollinen kaikista. 

Tämän vaiheen jälkeen elämäni muuttuu. Tai se on oikeastaan muuttunut jo. En tiedä, miten paljon se näkyy minusta ulospäin, mutta sisälläni oleva myllerrys on ollut niin voimakas, että tässä kohtaa elämänkaareeni jää selkeä merkki. Vuosien päästä kaarta katsoessani määrittelen sen ehkä kriisiksi, ehkä käännekohdaksi

Haluaisin ajaa pääni kaljuksi. Itselleni sisäiset, henkilökohtaiset kriisitilanteet heijastuvat ulospäin yleensä jonkinlaisena muutoksena, joka useimmiten kohdistuu hiuksiini. Ihan 100% spontaani en aina ole, joten mietin pääni kohtalon vielä toiseen kertaan. 


                                                              
Tässä vaiheessa umpikujassani haistan mädäntyneen puun tuoksun. Olen varma, että joku seinän laudoista on mustunut, turvonnut. Se on toivottavasti lahonnut jo niin pehmeäksi, että saatan saada sen irti hyvässä lykyssä helpostikin. Mutta missä se on? 


Kuvat Kiasmasta, missä meneillään näkemisen arvoinen Robert Mapplethorpen valokuvanäyttely 13.9.2015 asti, sekä Elementit-näyttely 9.8.2015 asti. Paitsi eka kuva Fredrikinkadulta.


Tarkemmin Milistä ja hänen työstään tästä.   


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Linssi-punajuurilaatikko (vegaaninen)

Muistoja Mansen blogikirppikseltä

Kaikki häipyy, on vain nyt - Summa summarum 2016