Umpikujassa


  

Elämä vei minut umpikujaan. Tien päähän, missä näen vain seinän. Pitäisi päästä seinän yli, mutta ihan noin vaan sen yli ei hypätä. On nimittäin sen verran korkea. Turha lähteä kiertämään; se jatkuu silmän kantamattomiin, molempiin suuntiin. Kaivanko tunnelin seinän alitse? Ei ole välineitä siihenkään. Potkiminen tai hakkaaminen eivät liikuta sitä mihinkään. Kovin on vahvaa tekoa.

Hiton seinä! Hiton umpikuja!

Olen huutanut apua. Ystäväni ovat ojentaneet kättään, heittäneet köyttä, tsempanneet. Toistaiseksi ratkaisevaa seinänkaatotemppua ei ole kukaan heistäkään keksinyt.







Seinä edessäni tekee oloni kovin tukalaksi; ilma ei kierrä, on pimeää tai vähintään hämärää, ei juurikaan valoa. Ajatukseni pyörivät vain samassa asiassa; miten pääsen täältä pois? Tilanne ei juuri inspiroi, ei anna aihetta unelmiin, iloon, mielenkiintoisiin postauksiin. 

En voi olla kysymättä itseltäni, mitä tein väärin? Missä kohtaa valitsin tien, joka vie umpikujaan? Olisinko tässä, jos olisin valinnut toisin? Mitä niin pahaa tein, että ansaitsen tämän? Samalla tiedän, että itsesyytökset eivät vie mihinkään. Vaikka kyselen ja jossittelen, en löydä vastauksia. Samaan aikaan monen kysymyksen kohdalla joudun toteamaan, että näin sen piti mennä.



Kommentit

Lähetä kommentti

Kiitos kommentistasi!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Muistoja Mansen blogikirppikseltä

Linssi-punajuurilaatikko (vegaaninen)

Kaikki häipyy, on vain nyt - Summa summarum 2016