Keskeneräistä

Olen järjestämässä juhlia, koska sellaiseen pitkästä aikaa on aihetta. Saavutin erään tärkeän tavoitteen elämässäni ja käännän sivua ja se on enemmän kuin riittävä syy nostaa malja. Toistaiseksi olen aikataulussa; vielä ehdin siivota, vaihtaa verhot, vääntää säilössä olevan sadonkorjuun leivonnaisiksi, kutsua lisää ihmisiä, kehitellä ja kokeilla boolin, ommella mekon, miettiä outfitin. 

En suunnittele megabileitä. Inhoan kaikkea juhliin liittyvää ylimääräistä etukäteishehkutusta, -stressiä,- ja kaikkea muuta turhaa päänvaivaa. Teen yhden asian kerrallaan ja se saa riittää. Bileet syntyvät siitä, että väki saapuu paikalle ja kaikilla on hyvä olla.







                                                             

Tänään jostakin pienestä ohikiitävästä hetkestä huomasin salakavalasti saavuttaneeni myös toisen ei-niin-suunnitellun tavoitteen. Palasin Suomeen tasan kymmenen vuotta sitten, juuri näihin aikoihin, syyskuussa 2004. Olin viettänyt kesän Suomessa, koheltanut kavereiden kanssa, haistellut tuulia, pohtinut paluuta, tunnustanut, että välillä oli ollut ikävä. Jossakin vaiheessa löin päätöksen lukkoon: minä palaisin takaisin. 

Olin asunut sitä ennen lähes kymmenen vuotta Espanjassa. Helpompaa olisi ollut jäädä. Madridista oli tullut koti, hyvin rakas sellainen. Ilmaisin itseäni paremmin espanjaksi kuin suomeksi, uneni olivat espanjankielisiä, Joaquin Sabinan tekstit ja kitara tulkitsivat sielun elämääni paremmin kuin yksikään suomalaismuusikko. Söin, join, poltin, nauroin, kävelin kuin espanjalaiset. Tervehtiessä ojensin päätäni odottaen poskipusuja. Harvoin sain. Osasin tehdä paremmin tortilla de patatan kuin keittää perunat. Kaikki oli outoa; suomalainen järjestelmällisyys, bussien minuuttiaikataulut, syyskuun sateet ja kaikki muu mahdollinen. 

Kymmenen vuotta sitten alkoi elämäni pahin vaihe: kulttuurishokki ja sen myötä uudelleen sopeutuminen. Ensimmäiset vuodet olivat aikamoista kaaosta ja hyviä muistoja ei juurikaan ole. En tiedä, olenko sopeutunut vieläkään, mutta nyt kaikki on paljon, paljon paremmin. Ja se Jenni, joka minä nyt olen, on yksi parhaimmista versioista mitä minusta on koskaan ollut olemassa. Vähän vielä keskeneräinen, mutta silti paras tähän asti. 

Toinen pätevä, vaikka ei kovin yleinen syy siis kilistellä.  
     
   

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Muistoja Mansen blogikirppikseltä

Linssi-punajuurilaatikko (vegaaninen)

Kaikki häipyy, on vain nyt - Summa summarum 2016